Kiville kerrotut

Kivet ja kalliot ovat kova juttu. Olen eräänkin kerran pikkupoikana lyönyt niihin nenäni verille. Silti olen aina ollut lääpälläni niihin.

Eiväthän ne aivan ikuisia ole, milloin niitä murjoo luonto, vesi tai ihmiset, mutta melkein. Ainakin minussa kivet ja kalliot herättävät ajatuksia ajan kulusta. Samoilla murikoilla on kulkenut aiempia sukupolvia ja paljon. Ovat olleet kilometristen jäätiköiden allakin. Ensimmäiset havainnot ihmisistä ovat joko kivettyneinä fossiileina tai maalauksina luolissa. Mitäpä on mahtanut pyöriä meidän kivikauden esi-isien ja -äitien mielessä. Ruoka, suoja ja jälkeläiset tietysti päällimmäisenä. Mutta entä pimeinä iltoina valveilla ollessa tai minkälaisia unia on nähty? Olikohan ajatukset kovinkin/kaan erilaisia kuin meillä.

Kutakuinkin näistä aatoksista lähti minun ” kivikauteni”. Ensimmäistä kiveä ”Lepo” aloin veistellä v. 1994. Jäi maalaamisen jalkoihin, kunnes valmistui v. 2004.

Pohdintani olen kiville kertonut.

CV

Juha Söderholm