Mau Salmi
|
 |
 |
|
Ensimmäisen maalauskurssin kävin Suomenlinnassa 80-luvun puolivälissä ja sen jälkeen useimpina kesinä jossain. Maalatessa keskityin tekemiseeni miettimättä omia tai maailman murheita. Jälkeenpäin olo oli useimmiten hyvä ja rentoutunut ja aloin oivaltaa taiteen tekemisen terapeuttista merkitystä. Taideterapiaopintojen (1994 - 97) kuluessa katosivat valkean kankaan kauhu ja aihepula: mikä tahansa asia, esine, näkymä tai sen osa on kiinnostava maalattavaksi. Parin hyvän opettajan (Hepoluhta, Paunila) oppilaana oleminen selkiytti värioppiin ja hahmotukseen liittyviä asioita ja maalaamisesta alkoi olla muutakin kuin terapeuttista iloa, joskus jopa muille. Muutin Santiago de Chileen 1.4.2006 tuntematta maata ja kaupunkia ennestään. Otin laukkuun akvarellivärit ja pari pensseliä. Kaksi 2.5-metristä kangasrullaa ja suuri määrän muuta maalausmateriaalia tuli perille runsaan kuukauden matkaa tehtyään. Etukäteen annoin näyttelylle nimeksi ”Melankoliaa metreittäin”. Synkeän suomalaisen asettuessa melankolisiksi sanottujen chileläisten maille elämän ainakin aluksi täytyy olla tolkutonta melankoliaa, ajattelin. Tuijottelin Santiagon syksyn muuttumista talveksi. Lehtipuut pudottivat lehtensä, värittyivät hienostuneesti yökylminä, mutta eivät koskaan samaan loistoon kuin Suomessa. Myrskyn jälkeen lähdin kaduille kameran kanssa kahlaamaan värikkäissä lehdissä: kaikki oli kiireesti kerätty mustiin jätesäkkeihin. Puutarhan viimeiset ruusut ja hortensiat sinnittelivät pitkään sään viiletessä. Kastanjapuiden piikkiset pallot pullauttivat sileät pähkinät jonkin aikaa maassa lojuttuaan. Granaattiomenien kirpeä mehu valui verenä siemeniä suuhun poimittaessa. Maisemaa hallitsevat vuoret. Aamulla ne näkyvät kirkkaasti ja lumihuiput erottuvat. Päivän mittaan saastepilvet laskeutuvat sumuksi vuorten eteen ja laskeva aurinko maalaa silmiä kirveltävän ja kurkkua kuristavan kauniin violetin verhon. Näyttelyn työt on maalattu Santiagossa huhti-touko-kesäkuussa 2006. |
