KUNINGATAR

Taiteilijana minulle sovitetaan koko ajan viitekehystä. Toisinaan sovin siihen, toisinaan en. Koko ammattinimike on vielä tälläkin vuosituhannella jo pelkkänä sanana äärimmäisen latautunut. Taiteilijuuteen liitetään myös aina narsismi, mutta mitä se lopulta pitää sisällään, vai onko se pelkkä fasadi taiteilijan ja yleisön välissä?

Lähdin työstämään näyttelyäni muotokuvan pohjalta. Alku oli haparointia, itselle poseeraamista. Sitten törmäsin sattumalta Olavi Jaman runoon ”Taidemaailmassa narsismi on täysin voitettu kanta.” Runo ja sen otsikko eivät jättäneet minua rauhaan. Oman kuvajaisensa näkeminen sattumalta satuttaa. Ei-tietoisena olemme paljaimmillamme. Näiden maalausten edessä olen tuntenut ensimmäistä kertaa vuosiin suoranaista pelkoa ja epävarmuutta. Kuka ja mikä olen taiteilijana. Sanojen voima on ollut peilini. Maalatessani olen kirjannut ylös kaikki mieleeni kummunneet assosiaatiot ja niiden pohjalta ovat syntyneet myös teosten nimet. Toisinaan asetelma on ollut päinvastainen, sanoista on lähtenyt liikkeelle kuvan ja värin vyöry. Onko itsensä alttiiksi paneminen narsismia, sillä jokainen teos on taiteilijan henkilökohtainen kannanotto.Voin ottaa välimatkaa teokseeni, silti se ei kokonaan irtaudu minusta ja tavastani hahmottaa maailmaa, vaikka niin haluaisinkin. Siksi myös maalauksista tuli peilini. Puhummeko tällöin enää narsismista?

Lähestyin aihettani negaation kautta, päätyen optimismiin. Taiteilija ehkä lähtee minä-keskeisestä ajatusmaailmasta, mutta avaa usein oman näkemyksensä kautta ikkunan yhteiseen maailmaamme, jossa kaikki olemme yhtä kipeästi ihmisiä, olimmepa taiteilijoita tai emme.

Tiina Pensola