Maalaus tuntuu olevan sanojen ja
kielen
ulottumattomissa. Pintapuolista kuvailua lukuun ottamatta maalauksen
syvemmästä olemuksesta – ehkä voisi puhua maalauksen
sielusta – on hyvin vaikeaa sanoa mitään. Minulle
taiteilijana omista maalauksistani puhuminen on erityisen hankalaa,
sillä kuvan maailma on aina itsellenikin vieras ja
yllätyksellinen ja tapahtuu osin itsen ulkopuolella, jossain
tuntemattomassa. Maalaus syntyy taiteilijan liikkeelle
sysäisemänä (nopeana, ryöpsähdellen,
takkuisena, matelevana….), ja onnistuessaan se kietoo itsensä ja
kaiken ympärillänsä maailmaksi, joka ei ole muuta kuin
ihmeellinen.
Maalauksen maailma ei ole suoraan
tekijänsä
sielunmaisema tai mielenmaisema – ainakaan tunnistettavasti. Sen sijaan
kyseessä on maalauksen itsenäinen ja omalakinen maailma,
jonka lainalaisuudet ja ominaispiirteet palautuvat vain itseensä.
Maalausta ei voi tarkastella ohimennen ja ulkokohtaisesti, vaan sen
värilätäköihin on mentävä uiskentelemaan
– ellei suorastaan hukuttauduttava sen pyörteisiin.”Kuvan
elämä on kokonaan sen leimahduksessa, siinä
tosiseikassa, että kuva on aistihavaintojen
ylittämistä”(Gaston Bachelard, Tilan poetiikka).
Maalauksissani olen halunnut antaa
värin pigmentin,
materiaalin ja muotoutumisen johdatella liikkeitäni. Värin
leviäminen ja asettautuminen kankaalle eri olomuodoissaan on ollut
lähtökohtani. Haluttomuus kuvata valmiiksi pureskeltua teemaa
tai näkyä merkitsee minulle halua avautua maalauksen puoleen,
joka johdattelee ja vie tekijäänsä niin kuin taluttaja
sokeaa.
* * *
”Kuulen teidän kysyvän:
mitä on olla väri?
Väri on silmän kosketus, kuuron musiikki, sana
pimeydessä. [Minä punainen väri] olen kymmenien
tuhansien vuosien ajan kuunnellut sielujen puhetta, kun ne tuulen
lailla humisevat kirjasta kirjaan, esineestä esineeseen, ja siksi
rohkenen sanoa teille, että kosketukseni muistuttaa enkelin
kosketusta. Toinen puoli minua puhuttelee silmäänne; se on
painava puoleni. Toinen puoleni taas nousee katseenne kanssa siiville;
se on kevyt puoleni.”
- Orhan Pamuk, Nimeni on punainen
|