Olen harhaillut metsissä, kiertänyt rämeet ja rämpinyt suot.Tänään löysin uuden reitin. Polku paljasti itsensä, lehvät kääntyivät syrjään kuin verho.
Minä seison vuorella. Polku johti tähän. Katson maisemaa, joka levittäytyy yltympärilläni maasta taivaaseen.
Tämän pidemmälle en kykene menemään, eikä tarvitsekkaan, sillä näen sen jota olen etsinyt.
Olet siinä sinä, jonka olen hukannut viidakkoihin.
Olet valona loistamassa polkuni päässä, viemässä syvemmälle, minua johdattamassa.
Olen etsinyt sinua, juossut perässäsi, koettanut tavoittaa.Valosi on kavahtanut kiinni pitämistä, kuin peura, se on paennut. Koska se on luonnonlaki, että saalis pakenee metsästäjää.
Tässä vuoren laella näen sen nyt selvästi.
Sinua ei voi erottaa minusta. Olet minussa kuin heijastus peilissä.
Tapahtukoon tahtosi, sanot. Olet ajanut minua takaa, siksi olen paennut, että tahtosi täyttyisi. Että saisit hakea minua kuin virvatulta.
Niin sinä sanot ja jatkat hyvin hiljaa, että sen voi kuulla vain jos laskee korvansa tuuleen, kun olet valmis, kun olet juossut juoksusi, ryntäillyt kiireesi, riittää kun pysähdyt. Ja minä olen siinä.
Valmiina sinussa.
Niin on aina.
Meitä ei voi erottaa mikään.
Olemme yhtä.

Ikuisesti.